Ei teinipoika enää

Lupasin aloittaa pyöräilyn töihin tänä maanantaina, jos ei sada lunta. Lupaukseni pidin, mutta millä hinnalla. Aamulla ei olisi millään halunnut nousta sängystä ylös, köh köh kurkkukin on kipeä ja veto aivan loppu. Ei auta, ruumis se vain yrittää estää ylimääräisen rääkin ja matkaan. Arvatkaapa monestiko matkalla ajattelin, että kaikkeen sitä ryhtyy? Tasan näin monta kertaa. Sama jatkui perille päästyäni, kun pakkailin kamoja kuivumaan kylmässä väestönsuojassa. Entä kun kävelin portaita ylös toimistolle? Reidet ja pohkeet vastustivat niin, että nousemisesta ei oikein tullut mitään.

Tästä tietää ettei ole teinipoika enää. Elimistö on tottunut mukavuuteen, vastustaa kaikkea rääkkiä ja antaa kuulua rääkin jälkeen kumpi oli oikeassa. Matkaa ei ollut kuin 10km ja jalat ovat ihan puhki. Saapa nähdä miten iltapäivällä jaksaa takaisin? Ennen muinoin tällaiset äkkinäiset rääkit eivät olisi tuntuneet missään, mutta nykyään palautuminen ei ole enää yhtä nopeaa. Enkä ala käyttämään palautusjuomia työmatkalla. Sehän olisi perin hassua ja typerää. Ruumis saa luvan mukautua. Yeah! Tunne rajasi ja elä niiden mukaan voisi olla hyvä mjottoh tai siis tunne rajasi ja venytä niitä mukaasi! Ehkä jaksaisin liikkua paremmin, jos olisin oikeissa töissä?