Burph!

Eilinen oli terveellisyyden osalta sellainen päivä, että ei paljon naurata. Lounaaksi söin Hesen Mega-aterian ja päivälliseksi oli luvassa Kotipitsaa. Pitsaa täytyi syödä vaikka ei ollut yhtään nälkä. Muuten olisi kohta ollut. Pettämätön logiikka. Syöpöttelyn jälkeen oli niin turvonnut olo, että oli pakko lähteä lenkille (lenkille lähdön varsinainen syy ei ollut tämä). On hienoa olla lenkillä, kun on niin hyvin tankannut ja olo on kuin voittajalla.

Eipä sillä, että tämä olisi riittänyt epäterveellisyyden osalta, sillä eilen oli vielä karkkipäivä kaiken muun hyvän lisäksi. Sitä täytyi totella ja karkit syötävä, koska lapsillakin se on silloin. Jos karkkipäivä on itsellä jonakin toisena päivänä, reiluuden nimissä täytyy tarjota myös lapsille. Koska lapset saa muutenkin liikaa herkkuja, ei viitsi järjestää heille kahta karkkipäivää vain itseni ja oman olon vuoksi.

Kyllä muuten rauta painoi paljon tänä aamuna salilla. Heti sen huomaa, jos on tulossa sairaaksi tai muuten vetänyt epäterveellisesti. Elimistö rankaisee välittömästi. Oma vika.

Eilinen ei sujunut muutenkaan kovin hyvin. Olin niin töiden lumoissa, että en huomannut lähteä töistä ajoissa, jotta olisin ehtinyt bussiin. Vessassa käväistessä ja ihmettelin, miten työpaikalla oli niin hiljaista eikä kukaan ollut enää töissä. Kelloa katsottuani asia selvisi. Ei hjuva! Ei muuta kuin nöyränä soittamaan kotiin, että eksä viitsiksä...

Tästä johtui se, että näin asiaan liittyvää unta. Unessa tarkoituksena oli ehtiä bussiin, yllätys yllätys. Keli oli jäinen, koska oli satanut lunta, joka taas oli jäätynyt ja sen päälle oli satanut uutta lunta. Bussipysäkki oli tietenkin mäenharjanteella. Tuuli oli navakka ja vastainen. Pimeää, kuten syksyllä on tapana olla. Jotta muutenkin mahdottomissa olosuhteissa pysäkille pääsy estyisi, minulla oli käsissä kantamuksia. Bussin lähestyessä en millään päässyt pysäkille ja vaikka kuinka huidoin kantamuksilla, bussi ei tietenkään pysähtynyt ja missasin sen. Näin mieli kiusaa ja rankaisee omista virheistä jälkeen päin.