Sallittua syrjintää

Aamulehden uutisen mukaan nuorilta on pääsy kielletty Pirkkalan Valintataloon, mikä on selvää syrjintää. On selvää, että kauppiaalla on oikeus päättää mitä myy ja kenelle. On oikeus, mutta se on rajoitettu vain allalueteltuihin ihmisryhmiin. Ajatelkaapa, että Pirkkalan Valintatalo ei päästäisi liikkeeseen romaneja, naisia tai tummahipiäisiä hengailijoita. Häkkihän siitä heilahtaisi. Tasa-arvoa ja reilua? Nuoria voi syrjiä kenenkään siihen puuttumatta, mutta heti kun on kyse oikeasta vähemmistöstä, nousee hurja haloo, vaikka siihen olisi juuri sama syy kuin nuorten pääsyn eväämiseen. Mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa?

Mieleen piipahti ajatus, että ketä voi kieltää astumasta liikkeeseen ilman rikokseen ryhtymistä? Tässä lista: Suomalaiset, suomalaiset miehet, nuoret ja saamelaiset. Nämä ovat ne ryhmät joita Suomessa voi sortaa vailla pelkoa rangaistuksesta. Saamelaisia voi sortaa siksi, että kenelläkään valtion päättäjällä ei kiinnosta mitä jänkhällä tapahtuu. Pääasia, että saadaan rahat poies ja aluetta hyödynnettyä. Toisaalta saamelaiset eivät jaksa valittaa, koska he ovat suoraselkäistä sitkeää kansaa ja tottuneet ottamaan osumaa. Toista maata ovat muut valittajat...

Jokainen sentti kassaan kilahtaa - plims

WSOY on ymmärtänyt, että purosta virta karttuu. Maarit tilasi erään lehden kestotilauksena eikä muistanut perua sitä ennen seuraavan laskun tuloa. Luuri kouraan ja suuntana WSOY:n asiakaspalvelu, jotta lehden tuleminen saadaan katkaistua. Asiakaspalvelun neiti toteaa, että teille on ehditty lähettää jo yksi ylimääräinen lehti, joten joudumme laskuttamaan sen. Lasku tuli tänään ja lehden tarkka kustannus on: 4.09 Eur.

Eihän tuossa ole mitään järkeä. Laskutuslisä alkaa yleensä viidestä eurosta ja sillä katetaan kustannuksia, joita laskun lähetys ja käsittely aiheuttaa. Tällä perusteella tuosta summasta kilahtaa WSOY:n tilille muutamia senttejä, kun vähennetään kaikki laskutuksesta aiheutuneet kulut - välilliset ja välittömät. Taitavat olla periaatteen hekilöitä.

Toisaalta minulle tuli eräänä syksynä(??) Helsingin Sanomat muutaman kuukauden, kun sen piti tulla vain viikon. Lehden tuleminen jatkui ja jatkui vaikka soitin heille, että pliis lopettakaa jo. Ei tartte tänne lähettää (skeidaa ja manipulointia ei jaksa lukea). Ehkä tuhlailu riippuu kustannuspaikasta? Toiset vartioivat senttejä ja toisille ei ole niin millin päälle - kaikki me kuollaan kuitenkin.

Mitään en ole ottanut

Dopingissa pätee aina sama sääntö: Mitään en ole ottanut, en myönnä ellen jää kiinni housut kintuissa tai jos sittenkään. Tässä eräs todiste siitä [via Kaleva].

En tarkoita sitä, että kaikki huhut pitäisi heti myöntää tosiksi. Tuntuu vain uskomattomalta, että suomalaisten dopingista kuultiin ensimmäistä kertaa Lahden MM-kisojen aikaan vaikka käyttö oli järjestelmällistä ja erinäisiä asioita oli tullut esille jo ennen sitä. Edes EPO:n käyttöä kyseisissä kisoissa ei myönnetä vaikka raportissa todettiin plasmalaajentajia käytetyn EPO:n peitteenä tms. en muista tarkasti. Jotenkin kiertoilmauksin se oli siellä sanottu.

Asiaa on ilmeisen vaikea myöntää, kuten lukuisat selitykset dopingaineen joutumisesta elimistöön kertoo. Polku kansan suosikista räkäkupiksi on yllättävän lyhyt ja jyrkkä. Kyseessä on vähän kuin japanilaisten kasvojen menetys. Jos on urheillut 20 v. ja kaikki mitä on saavuttanut ja mitä varten on vaivaa nähnyt, pyyhitään pois yhdessä yössä, ei kuulosta kovinkaan houkuttavalta. Varsinkin kun kaikki muutkin kollegat käyttävät, mutta eivät jääneet kiinni. Elämä ei ole reilua.

Raituri Linuxille

Wintoosassa sähläsin MultiTrackRecorderin kanssa ja nauhoittelin omaa kitaran soittoa jne. narsistista touhua. Itselle perustelin sen kehittymisellä ja sillä, että kuulee oman soiton viat. Sen verran olen saanut aikaiseksi, että asensin vastaavan softan Linuxin puolellekin. Eihän siinä vierähtänyt kuin kolme vuotta. Linuxissa vastaava ohjelma on ilmainen, joten sitä käyttää mielellään ja ohjelmahan on Ardour.

Asiaan tutustumista vaikeutti se, että käytin Linuxilla (joskus muinoin) multiefektisoftaa, jolla looppasin kitaran signaalin koneen läpi ennen vahvistimelle menoa. Efektiohjelma oli siitä kurja, kun jonkin efektin parametreja piti vaihtaa, täytyi ohjelma kääntää uudestaan. Kätevää! Tätä taustaa vasten Ardour on käyttäjäystävällinen vaikka käytettävyys on välillä vähän niin ja näin.

Ohjelmaan sisäänpääsy vie jonkin aikaa, jotta ohjelman omat erikoisuudet oppii, mutta sen jälkeen homma on helppoa. Tasojen säätö, raidan nauhoitus, kevyt miksaus ja voilà kappale on valmis. Tietty eo. sekvenssi täytyy toistaa monta kertaa, jotta jotain siedettävää saa aikaan.

Ardour taipuisi hienompaankin hifistelyyn ja miksaukseen, mutta ohjekirjasen rajoittuneisuus haittaa ominaisuuksien käyttöä. Pitäisi vain kokeilla miten mitäkin featurea käytetään ja opetella sitä kautta tai lukea internetti läpi. Ei vain jaksa. Esimerkkinä mainittakoon, että mikäli aikoi käyttää tiettyä ohjelman featurea, täytyi lukea myös chapter x.x.x tarkasti. Ikävänä puolena oli se, että chapter x.x.x:ssä oli vain otsikot ja teksti, että tähän osioon pitäisi panostaa :9. Revi siitä sitten. Featuren koodaaja on koodannut itselleen tarvitun ominaisuuden ja antanut sen jälkeen olla. Ottakoot muut selvää mitä tein...

Ardour kiinnostaa myös siksi, että ohjelmaan voi importoida MIDI-sekvenssejä tai miksi niitä nyt sanontaankaan. Näin kappaleisiin on helppo lisätä rummut yms. soittimet joita ei itse osaa soittaa tai niitä on hankala nauhoittaa. Täytyisi vain olla softa, jolla vääntäisi MIDI-raidat kuntoon. Itseasiassa minulla on jo softa katsottuna, mutta ei ole ollut aikaa kokeilla sitä, joten siitä ehkä myöhemmin.

Kappaleita en laita jakoon, koska ne ovat huonoja, enkä jaksa panostaa niihin. Lähinnä kokeiluja ja harjoitteluja. Ei ne ketään kiinnosta :)